Day 4

Torstai 24.7.2008

Ollaan siis takaisin Lontoossa! Pikavisiitti Pariisiin oli mukava, mutta nyt oli taas aika katsella paikallisia nähtävyyksiä. Pikkumatka oli sen verran uuvuttava, että noustiin vähän myöhempää ja otettiin rauhallisesti. Tuttuun tapaan hypättiin taas heti aamusta metron kyytiin ja tällä kertaa päädyimme Wellington Archille, joka on samantapainen kyhäelmä kuin Pariisiissa nähty riemukaari, mutta pienempi. Paikalla oli myös sotilaiden muistolaattoja ja muuta sotaan liittyvää monumenttia. Pikaisen vilkaisun jälkeen lähdimme tarpomaan kohti Buckingham palacea eli toisin sanoen kunkuttaren kotiluolaa.

Nää on näitä... mitä lie

Buckingham palace

Tulimme juuri sopivaan aikaan palatsille, sillä juuri samaan aikaan näytti olevan vartioilla joku marssi menossa. Itse kunkutarta ei yllättäen näkynyt, mutta porteilla seisovat vartijat olivat sentään paikalla. Hienosti ne jaksoi jäpittää vaikka lämpötila oli tukahduttavan kuuma. Ei käynyt kateeksi. Palatsilta matka jatkui taas erään puiston läpi, joita Lontoosta muuten löytyy ihan kiitettävä määrä. Tämä puiston toisesta päästä löytyikin sitten Westminster Abby ja Big Ben. Otimme ensimmäiseksi lähempään tarkasteluun Abbyn, joka on siis Lontoon kuuluisin kirkko ja ehkä myös vanhimpia. Ainakin siellä oli Britannian vanhin ovi jos ei muuta. :) Kirkossa tuli pyörittyä hetken aikaa ihmetellen massiivisia hautoja. Itse en ollut kuitenkaan kovin kiinnostunut paikasta ja olinkin lähinnä Palmusen seurana. Niin, meillä on vain yksi hotelliavain, joten aikalailla käsikädessä täällä täytyy suunnistaa.

Big Ben

Ja uudestaan...

Heti Abbyn vieressä on siis Big Ben, jonka ohi kävelimme Thames joen ylittävälle sillalle. Sillan toisella puolella näkyi London Eye, joka oli seuraava määränpääni. London Eye on milleniumhuumassa kyhätty iso maailmanpyörä Thames joen varrella. Pyörä toimittaa näkötornin virkaa ja tarjoaakin varsin mukavan näkymän koko kaupunkiin. Palmunen oli jo kertaalleen London Eyessa ollut, mikä johti siihen että tiemme erkanivat enimmäistä kertaa. Palmunen lähti omille teilleen ja itse päädyin London Eyen melko pitkään jonoon. Jonotukseen menikin aikaa joku 45min. Jonotustani ei yhtään helpottanut se, että Intialais mammat koittivat koko ajan kiilata ohitse. Palmunen päätyi viereiselle sillalle seuraamaan huijarien elämää (Tästä lisää päivän Palmusessa). Näkymä Lontoon silmästä oli kutakuinkin sellainen kuin odotinkin. Kaupunkia riitti horisonttiin asti, jokaisessa ilmansuunnassa.

London Eye

London Eye:n vaunu

Näkymä London Eye:sta. Ikävästi heijastaa.

Näköala-ajelun päätyttyä palasin sillalle Palmusen seuraksi, josta taapersimme takaisin hotellille lepäämään ja lataamaaan akkuja. Sekä omia, että laitteiden. Illalla lähdimme vielä katselemaan kaupunkia iltavalaistuksessa. Nousimme maanalaisesta Piccadillyllä, joka on Lontoon versio Times Squaresta. Tässä kohtaa New York vie kyllä 100-0, mutta olihan tuo Piccadilly ihan mukavaa aluetta kuitenkin. Sieltä lähdimme kävelemään Regent streetiä pitkin ylös pohjoiseen. Regent streetillä on aika pitkälti kaikki kuviteltavissa olevat liikkeet aina H&M:stä Apple storen. Kadun pohjois päästä käännyimme kiertelemään SoHon kapeita katuja. Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton ja palasimme double deckerillä (bussi) takaisin hotellille nukkumaan.

Piccadilly - Lontoon Times Square

Päivän Palmunen

Hyvä sankarini vankilassa,

vaikka olet luultavasti kiireinen viimeistellessäsi uusia rikoksiasi, en voi olla kirjoittamatta päivän tapahtumista sinulle. Ennen tätä matkaa luin ensimmäistä kertaa New Yorkin päiväkirjan. Se oli hauskaa luettavaa ja kuviakin oli mukava katsella. Erityisesti tarina huijatuksi joutumisesta nosti suupieliä ylöspäin. Kirjoitin tuon silloin korostaen omaa tyhmyyttäni, koska muuten alati valpas lukija oli karauttanut kurkkuaan ja viitannut kädellään tarjoilijan paikalle: ”päivittäisessä lukuannoksessani on selittelyn makua.” New Yorkin tekstit tuntuvat yhä tuoreilta, mutta aika on kypsentänyt niitä siten, ettei selittelyä voi enää pitää välittömänä coping-keinona. Tämä on taas tarina huijarin kynsiin pääsystä, ja samalla se syventää tuota New Yorkin versiota.

Westminsterin sillan viereen on rakennettu London Eye -niminen maailmanpyörä, josta matkailijan sopii silmäillä kaupunkia. Laurin jäätyä pitkähköön jonoon, ajattelin käydä Vauxhalissa, jonne pääsi metrosta sillan toiselta puolelta. Sillalla silmäni kiinnittyi sellaiseen huijariin, jollaisen olen aina halunnut nähdä: arvuuttaja, joka sekoittaa kolmea tavaraa, joista pitää valita se tietty. Kyseessä voivat olla kaksi mustaa korttia, joiden seasta pitää löytää punainen, kipot joiden alla on pallo jne. Tässä versiossa miehellä oli pahvilaatikko, jonka päällä hän sekoitti kolmea kumiläpyskää, joista yhden keskellä oli valkoinen ympyrä. Kaikissa huijauksissa on jokin syötti, mihin potentiaalinen kala tarttuu. New Yorkissa ne olivat hiukan halvemmat musikaaliliput, Westminsterin vilkkaalla sillalla puhdas käteinen: arvaamalla oikean läpyskän sai panoksensa tuplana takaisin. Asia, jota en muistaakseni New Yorkin blogissa selittelyn pelossa painottanut, on se, että musikaaliliput eivät itse asiassa kiinnostaneet minua juuri lainkaan. Kiinnostukseni kohdistui lähes yksinomaan lippuja kaupanneeseen henkilöön, joka oli selvästi alan miehiä. Sama oli asianlaita Lontoossa: olen pelannut erilaisia rahapelejä niin paljon, etten saa käytännössä mitään jännitystä panostuspeleistä, eikä tämän vuoksi peli itsessään herättänyt mielenkiintoa. Pelihän on erittäin todennäköisesti odotusarvoltaan negatiivinen, koska sen vetäjä on niin näppärä, ettei oikeaa valintaa pysty tekemään yli 50 prosentin todennäköisyydellä. Toisin kuin New Yorkissa, olosuhteet olivat tällä kertaa poikkeuksellisen otolliset tilanteen analysoimiselle: olin tutussa ympäristössä, peliä oli mahdollista seurata siihen osallistumatta ja minulla oli aikaa. Kun huomio kiinnittyy tiukasti yhteen paikkaan ja ihmisiä on paljon tiiviissä ryppäässä, tarjoutuu taskuvarkaille mahtavat apajat. Oli mahdollista, että peli järjestetään nimenomaan taskuvarkaita varten. Pistin siis kädet molempiin taskuihin ja aloin nauttia tilanteen analysoimisesta.

En ollut nähnyt tällaista koskaan livenä, joten aluksi yritin hahmottaa mistä on kyse. Yllämainitut pelin säännöt ja voittosuhde selvisivät parin pelikierroksen jälkeen. Seuraavat n. 10–15 minuuttia seurasin tiiviisti läpysköjä ja miehen tekniikkaa. Tästä jäi mieleen pari asiaa. Ensinnäkin, miehen tekniikka oli luonnollisesti erittäin hyvä. Hän oli nopea ja käytti muutamia ihmisten alitajuntaan vaikuttavia kikkoja, kuten läpysköjen sijoittelua ja juuri ja juuri havaittavia osoituksia ja läpyskän päälipuolen naputuksia. Toiseksi, läpysköjen ja pahvilaatikon välissä oli sanomalehti, jonka mies pyöräytti lopuksi 180 astetta ympäri siten että oikeasta tuli vasen. Tämä pyöräytys ajoittui mahtavasti juuri siihen hetkeen, kun pelaaja käänsi katseensa silmänräpäykseksi pois ottaakseen rahan esille. Kaikki eivät tietenkään tähän langenneet, mutta muutama pelaaja meni tähän helpon tuntuiseen vipuun. Olin katsellut suurella mielenkiinnolla n. 15–20 minuuttia, kun peli hajosi. Tämä laiton toiminta ei tietenkään voi jatkua yhtämittaisesti kovinkaan kauan. Muistin, että lähellä on Namcon viihdekeskus, jossa on paljon videopelejä, bilistä, keilausta, törmäysautoja ja sporttibaari, joten kävelin sillan polttavasta paahteesta sen viileyteen tappamaan aikaa Lauria odottaessani. Tutustuin keskukseen n. 20 minuuttia, enkä käyttänyt mitään härpätintä. Tämän jälkeen palasin sillalle katsomaan olisiko action taas saatu käyntiin. Ei ollut, mutta siellähän se tuttu n. 40-vuotias mies NY-lippiksineen katseli maisemia, joten jäin sillan ympäristöön hengailemaan. Pian pahvilaatikko oli jälleen pystytetty sillan puoleenväliin ja ympärille keräytyi kiinnostuneiden ihmisten joukko. Tällä kertaa kiinnitin huomioni ainoastaan tähän pelaajista ja muuten vaan asiasta kiinnostuneiden joukkoon. Kaikessa yllämainitussa ei vielä ole mitään huijausta, epämääräistä kyllä muttei vilppiä. Nyt päästään siihen huijausosioon. Ensimmäinen huomioni pelaajista oli se, että jotkut pelistä innostuneet jatkoivat myös tauon jälkeen. Itse asiassa, kun muistelin edellisiä pelaajia, joihin en ollut paljoakaan kiinnittänyt huomiota, huomasin neljän jatkaneen. 1) Hyväntuulinen pappa, t-paita, shortsit, sandaalit ja kameralaukku pullean vatsan päällä. Otti rennosti ja nautti selvästi pelin tuomasta jännityksestä. 2) Parikymppinen hyvännäköinen tyttö, tiukat farkut, käsilaukku ja aurinkolasit 3) Keski-ikäinen nainen, jotensakin mitäänsanomaton, mututuntumalla voitti enemmän kuin hävisi. 4) Ikäiseni poika, jolla oli kädessä I-podin pakkaus, tuntui uhkapelaajalta ja joka muistaakseni hävisi ensimmäisellä kerralla melko paljon; yritti tuolloin tuloksetta vaihtaa rahaakin vetäjän kanssa. Tämän jälkeen vyyhti purkautui mielessäni nopeasti: oli selvää, ettei peli voinut kiinnostaa niin paljon, että nämä neljä hyvin erilaista ihmistä olisivat kaikki jatkaneet tauon jälkeen. Pelin vetäjä ei siis toiminutkaan yksin. Tarina on jo niin pitkä, etten mene yksityiskohtiin, mutta kun yhdistin tämän uuden tiedon pelaajien nykyiseen panostukseen sekä nyt muistista kaivamiini tietoihin edellisen session panostuksesta, sain varmuuden siitä, että kaikki neljä pelaajaa ovat juonessa mukana. Lisänä porukassa näytti olevan poliiseja tähystävät miehet. Tämän lisäksi pystyin nyt läpysköjä katsomatta tietämään varmasti milloin kukin pelaaja voittaa ja milloin häviää. Ainoa asia mitä en tiennyt oli se, kumpi läpyskä on oikea sillä kierroksella kun ”talonpelaaja” häviää. Tämän jälkeen näytelmää oli aivan uskomattoman mielenkiintoista seurata. Jo pelkästään huijareiden toimintaa oli mukava katsoa, varsinkin sitä leppoisaa pappaa, joka veti rooliaan aivan käsittämättömän hyvin. Leppoisa hymistely, hölmistynyt ilme sen jälkeen, kun hän rahaa taskusta kaivettuaan hävisikin vetäjän pyöräytettyä oikeasta vasemman ja ”pahus” käden heilautus yhdistettynä sormien napsautukseen, kun rahat siirtyivät vetäjälle. Välillä mukaan tuli oikeitakin pelaajia, jotka sattuivat häviämään. Siinä vaiheessa kun Lauri oli tullut pyörimästä, olin tiennyt sen voittaako vai häviääkö pelaaja noin parikymmentä kertaa putkeen ja selitin kupletin juonen myös matkakumppanilleni.

Laurin tultua paikalle mietin, osallistuisinko itsekin peliin, jonka odotusarvo oli nyt muuttunut selvästi positiiviseksi, itse asiassa aivan törkeän hyväksi, koska minulla oli mahdollisuus panostaa ainoastaan niillä kierroksilla, joilla tiesin talonpelaajan arvaavan oikein. Kun tiesi kaiken edellä mainitun, tämä näkyi käsittämättömän yksinkertaisesti. Pelaaja arvasi oikein niillä kierroksilla, joilla hän ensiksi pisti käden arvaamansa läpyskän päälle ja antoi vasta sitten rahat. Pelaaja puolestaan hävisi silloin, kun hän ensiksi joko kaivoi rahan esille tai antoi sen vetäjälle ja vasta sen jälkeen käänsi valitsemansa läpyskän ympäri. Olin lähes varma, että huijareilla on jokin keino, jolla voitollinen pelaaminen estetään, joten mielenkiinnon vuoksi päätin pelata kympillä. Otin rahan valmiiksi käteen, sillä en halunnut minulle tehtävän ”klassista pappaa”, katselin tapani mukaan talon pelaajia ja odotin. Ensimmäinen kierros näytti menevän hutiin, sillä pappa ei laittanut kättään läpyskän päälle. Toisella kierroksella sen sijaan onnisti: tyttö pisti kätensä läpyskän päälle. Hyökkäsin välittömästi: huusin ”I’m in”, pistin oikean käteni tytön käden päälle ja vasemmalla tyrkytin kymppiäni vetäjälle. Tästä syntyi hauska tilanne, koska läpysköjä sulavasti huljutteleva vanha koijari ilmoitti minun panostaneen liian myöhään. Tajusin samalla, että tässä on syy miksi oikean läpyskän tietää pelkästään pelaajia katsomalla: mikäli joku muu yrittää panostaa siihen minkä päällä pelaajan käsi on, pelaajan tulisi kääntää läpyskä niin nopeasti, ettei uhri ehdi saada panostaan sisään. Omalla kohdallani tilanteesta teki hauskan se, että olin yllättänyt tyttöparan totaalisesti. Käteni oli hänen käden päällään, eikä läpyskää oltu vielä käännetty. En viitsinyt alkaa sen kummemmin kyseenalaistamaan tilannetta, vaan totesin ainoastaan ”aa, okei”, vedin käteni pois ja katsoin kun tyttö käänsi oikean läpyskän esiin. Tuolla hetkellä olin vakionaamojen lisäksi ainoa pelaaja. Seuraava kierros oli taas blanko, eli tiesin pelaajan arvaavan väärin, enkä panostanut. Sitä seuraava kierros oli myös blanko; joku pelaajista arvasi läpyskän, jonka tiesin vääräksi. Pelaaja maksoi ja pisti kätensä läpyskän päälle. Nyt yht’äkkiä olisikin ollut tilaisuus panostaa kaikessa rauhassa. Koska olin pari kierrosta sitten osallistunut peliin, vetäjä yritti saada minut panostamaan ”Come on, come on, are you scared, come on, go on, why don’t you bet?” En viitsinyt vastata miksen panosta, mutta tilanne oli niin absurdi, että repesin totaalisesti. Nauroin lähes yhtä paljon kuin silloin, jolloin Matias palautti Gamecuben ohjainta. Tämän jälkeen peli kuivui kokoon joko siitä syystä, että he tiesivät minun tietävän tai poliisin uhka oli taas ilmassa.

Pelaajat hävisivät jonnekin ja vetäjä lähti kävelemään pahvilaatikkonsa kanssa. Olin nauttinut näytelmän katsomisesta ja odotusarvon nurinpäin kääntämisestä niin paljon, että minun oli pakko puhua pahvilaatikkomiehen kanssa. Odotusarvon kääntäminen omalle puolelle tuottaa aina iloa (erotuksena mielihyvästä) mutta aikaisemmin se on aina ollut pitkällinen prosessi, joten ilon tunne ei ole ollut näin äkkinäisen voimakas, vaan pitempijaksoinen (joka onnellisuustutkimusten mukaan on itse asiassa kumuloituneena aina syvempi, esim. rahan menettäminen kertarysäyksellä on parempi asia kuin hitaasti hiipuen (joka puolestaan pitkällisten tappiojaksojen muodossa on syy siihen, ettei maailmassa ole enempää vedonlyöntiammattilaisia)). Kysyin, voinko jutella, ja tämä sopi koijarille. Kerroin heti, että tiesin mistä on kyse ja sanoin rehellisesti, että näytelmää on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata. Mies ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä, pikemminkin kiinnostuneelta (mikä puolestaan ei ole yllättävää, koska pakostakin hän törmää luultavasti useasti ihmisiin, jotka tietävät mistä on kyse). Kehuin papan vetävän roolia aivan mahtavasti ja varmistin häneltä, että kyseessä todellakin on tiimi. Kysyin ovatko he hänen family (=perhe tai suku), johon mies vastasi, että useimmiten, koska heidän kanssaan on helpompi työskennellä. Seuraavaksi mies kysyi minulta vedänkö itse samaa juttua, johon vastasin että en, enkä ole koskaan nähnytkään sitä livenä. Seuraavaksi mies kysyi, mistä olen kotoisin ja vastauksen jälkeen hän tiedusteli vedetäänkö peliä myös meillä Suomessa. Sanoin, etten usko, en ainakaan ole nähnyt ja mies ihmetteli, eivätkö edes venäläiset tee sitä. Kävelimme Laurin ja miehen kanssa sillan toiseen päähän ja matkalla mies pyysi vielä pelaamaan pokeria 20/40 blindeilla ja juomaan votkaa. Naureskelin ja toivotin hyvät jatkot ja todella myöskin tarkoitin sitä. Kyseessä on kuitenkin kohtuullisen rehellinen huijaus. Ihmiset tietävät, mitä tilaavat jos he lähtevät pelaamaan Westminsterin sillalla tai ostavat lippuja kadunmieheltä Times Squarella. Toisin on yhteiskunnan hyväksymissä huijauksissa, joita on paljon ja joihinkin kuten monopoliasemassa piileskeleviin lottoon ja raha-automaatteihin käytetään miljoonia mainostukseen. Mies New Yorkissa tai Big Benin kupeessa ei myy mitään kaukaista unelmaa, ainoastaan tätä hetkeä, tässä ja nyt. Hyvää lusimista sinulle!